kaverini anatomian maailmassa

... Greyn Anatomia, mun elämän aktiivisin osa tällä viikolla. Kipeyden vangin on helppo uppoutua ainakin vielä vapaan ja loputtoman internetin maailmaan. Antibiootit alkaa vaikutteleen, ja lääkärit täällä ja Greyssä alkaa vihjailee et oikeen elämän aika alkaa kutsumaan. Perjantaina olin jo koulussakin, kidutusta sinäänsä koska en kehdannut yskiä ja epätoivoinen yritys pidättäytyä hiljaisena kuten uusi espanjalainen luonteeni haluaisi oli hyvin voimakas, mutta ei niin toimiva.


Kävin siis muuten elämäni ensimmäistä kertaa silleen ihan terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolla yskimässä et sais jotain lievitystä. Ekaa kertaa. Se oli erikoista, ja espanjaksi, joka vähän haastavoitti asiaa, mut kerta se on ensimäinenkin. Vaikka siellä mun nielussa nyt antibiootinkin antamiseksi oli siis jotain väärin ja vinossa (lähinnä punaisena) vastustin silti sinne menoa viimeisiin aluevalvojan puheluihin saakka. Nyt kun miettii ni saattaa johtua siitä miten vanhempiani ärsyttävät pikku levolla hoidettavia vaivojaan valittavat iän ikuiset vanhukset ja nuoremmatkin ihmisasiakkaat ja "potilaat". Tytär on kuunnellut tarkkaan ja taisteli pitkään, mutta joutui sovun vuoksi luovuttamaan ja vaipumaan tällaiselle jokamieskansalaisen tasolle. Suomen terveyskeskus vastaanottoa en ole vielä kokenut, mutta täällä odotusaula täyttyi 86%:sesti eläkeläisistä joiden oletettavasti "elämääkin tärkeämmät kiireet" eivät yksinkertaisesti sallineet normiksi asettunutta istumista odotustuoleille ennen lääkärille pääsyä. Noin kymmenen ja myöhemmin lähes kolmeenkymmeneen kasvaneen vanhusjoukon oli yksinkertaisesti pakko odottaa vastaanottohuoneen oven edessä seisten, välillä ovia availlen jolloin kukin vähäpukeisesti sydänääniään mitattava kansalainen yllättyneesti huokaillen paheksui. Lääkärit hätistelivät pois ja taas jatkettiin. Ja taas joku availi jonkun toisen lääkärin huoneen oven. Ja koskaan ei kukaan kuullut ketä kutsuttiin kun edessä seisoi kummastellen espanjaa puhuva lauma harmaatukkaisia herrashenkilöitä ilman käytöstapoja. Mikään ei nopeutunut, moni asia hidastui. Onneksi olkoon senioriväki klinikalla, pääsette vielä myöhemmin sisään ja pois kun aikaisemmin.

muita observaatioita tältä viikolta:


kaikki silleen tietää miten ainakin suomessa ja elämässä luokitellaan ihmisiä vaikka johtajahahmoiksi, luoviksi sieluiksi, seuraajiksi ja vaikka miksi.
Argentiinalaiset mun kokemuksen mukaan, on jokainen johtajasielu, jokainen on pomo, eikä kukaan seuraa toista, paitsi vaimo miehen ruokahaluja keittiöön. Anteeksipyyntö ei kuulu kenenkään toimintoihin tai sanavarastoon, ei itselle eikä toisille. Tätä kautta, myöskään anteeksianto ei ole jotain mitä näiden voimakas veristen sosiaalisin myönnytyksiin tai toimintolistoihin olisi useinkaan sijoitettu, ei ainakaan mainittavaksi. Niin kuin meillä joskus sillon pienenä uhkailtiin, että jos teet tolleen ni ei olla enää kavereita. Ni näillä ei sit olla. Sanotaan et haista paska vihaan sua älä koskaan tuu enää meille, vaihdan kadulla toisen puolen. Se oli siinä, ikään kuin voisi sanoa. Aika kovaa maailmaa, ei sympatiaa, ei empatiaa, se oli siinä ja enää ei muistella, kuvat revitään puoliksi, tai muuten tulee nyrkistä.


Mikä mulle tuli tästä puhuessa eilen äitin kanssa skypessä oli eläimet, koirat.
Kun joku koira jossain älähtää, haukahtaa toiselle, toinen alkaa kovempaa. Oli iso juttu, tai ihan pikkuruinen jutun puolikas, silti aina haukutaan, älähdetään, huudetaan, niinku joka kerta olis isoin juttu ikinä. Koira ei pyydä anteeks toiselta. Ne menee johonki muualle toviks, ja ku taas tavataan, ellei taas haukuta, huudeta, ni sit vaan jutellaan, ehkä vähän nauretaan, muttei puhuta siitä mitä jo tapahtu, ei sanota anteeks, et loukkasin sua. Ollaan vaan ja tyytyväisinä, voidaan taas joskus huutaa päättömästi lisää. Pelkää purkua, muttei korjaustöitä. Halvempaa, helpompaa. Suomalaiselle vaikeaa.





Itse oon jo tottunut, tai tilanteisiin en, mut niihin jälkitunteisiin. Ekojen läskihuutojen jälkeen itkin vielä koulussakin, joskus soitin kotiin, joskus käytin nenäliina paketin. Nyt sanon kiitos ruuasta, nousen pyödästä, tiskaan kaikkien astiat ja meen huoneeseen ja kiroilen niiden nimeen. Ja sit se on siinä, sit se on siinä. Saavatpahan rahansa, mut mua ne ei saa, itseäni en anna. Olkoon vaan ihan mulkkuja. Olkoon vaan, mut mä en oo. Jos niiden omatunto joskus elämän heikkona hetkenä herää, ja muistaa jokaisen kerran ku on huutanut ruokapyödässä kolmekymmentä minuuttia putkeen mun pyyhkiessä suolavettä talouspaperiin ni tuntuu varmaan pahalta. Kertaakaan en oo sanonu vastaan. Aina oon sanonu kiitos ja anteeks. Ja et pakkasesta vedetty ruoka oli hyvää. Ja lähen kävelemään kaduille alistetuneeksi lyödyn koiran kanssa. Enkä välitä ja jatkan elämää. Ostan omat hedelmät ja pidän hauskaa, sanon joojoo enkä välitä. hahaha nauran ja tiedän et oon enemmän.


En lähe kotiin ku en enää jaksa tällästä moskaa, en luovuta, en anna tätä maailmaa takasin, tä on mun paikka, tä on kaikkien paikka.

Sige

Kipeenä jatketaan kaikesta huolimatta vieläkin :c

Tänään on siis lauantai ja heräsin jo joskus yhdentoista aikaa tänä aamuna ku en uskaltanu sit eilen illalla mennä ulos ku viimeks ku olin vähän kipeenä viihteellä lähti ääni viikoks, hups :----D Joten en sit pelokkaana mennyt, Hyvä tyttö. Päivän ohjelmaan kuului siis koulun lisäksi vain yskimistä, niistämistä, pillereiden nielemistä ja muutaman tunnin rastojen korjaussessio paikallisen takkupään kanssa.

Tässä tälläiset mut asianaja asuunkin tulevat kenkulit, jotka ostin maanantaisella kaupunkikävelyllä c: ne maksoi alejen lopussa 9ööroo hehehehe iloinen asianajaja aino!  

tossa toi pikkutakki jonka ostin samaisena maanantaina! entinen  ylimielinen huntin takki tuli kotiin kolmella kympillä :----) hihiii tutistaa vanhojen mekot! Kuvassa näkyy myös mun "söpöt" villatossut :------D

Tänään on Suuri päivä, nimittäin Carnaval! Johon kaikki pukeutuu erilaisiin naamiaisasuihin ja mutkin on painostettu mukaan. Ajattelin ensin mennä vuoteenomaisen tunteeni mukaan ja mennä yöasussa, mutta tajusin et ei kukaan tajuu mitä esitän jos meen sinne vaan kasa pehmeitä, lämpimiä vaatteita päälläni. Joten! Koska mulle on kertynyt kappiin jos jonkinlaista erivirallista vaatekappaletta "me voy a disfrazar como una abogada!" mä pukeudun asianajaksi! Pelätkää rikolliset ja muut pahikset, täältä tulee kova, vähän nuhainen, mutta kova Asianaja Aino! HYRYRR

tässä vähän taiteellista yksityiskohtaa, otin vahingossa itsestäni kuvan ..... 

Nyt niistämään ja yskimään elämää ulos keuhkoista jotta voin sit näyttää tarpeeks työnarkomaani asianajajalta Alicanten juhliville kaduille! Saludos ja hauskoi hetii wanhojen risteilyille ja kaikille mitä siel tapahtuu. Abeille oikeen hauskoja lukuhetkiä! Äitille hyviä pelejä tenniskentille ja isille hyviä golfkevään odotuksia! Hasta la vista!

purkuapurkuapurkua

kuvapurkua, muuta en ajatellut purkaa, pidetään mieli koossa ja villasukat ja elämä.

Christie. te hecho de menos. 

hostpadre 

hermosa perla

Tänne kivasti väliin ajattelin sanoa sen, että kaiken sen minkä suomalainen jättää purkamatta, espanjalainen repii toisten hiuksia. Tänään koulun aulassa oli mua polviin saakka tutistuttava old school bitch fight, revittiin hiuksia, vaatteita, korvakoruja, kaikkee mistä otteen sai. Lisää porukkaa liitty joukkoon. ja sit vaan yhtäkkii lopetettiin ja mentiin tunnille. ensin tietty kammattiin vähän hiuksia ja otettiin irtilähteneet pois olkapäiltä. ....mitä.... sanoo mun pää mut jatkaa kävelyä luokkaa kohti.

the streets of my hoods

the view after the street mercado, in a moment so glorious and colorful, vivid and alive, in another ; trashy, only leftovers left, for other people to take care and rid of. 

the nearby park

probably some of my friend's well thought pics.

Hola!

Tulin juuri ulkoota! Tänään on ollut vähän kurjuusmainen päivä, koska mul oli varmaan eilen jotain oksennustaudin poikasta, tai sit söin jotain väärää, koska se ei sisälleni halunnut jäädä :c Tänään oon sit lähinnä nukkuillut ja kattonut Law & Order Special victims unit ohjelmaa netistä ja sit kaiken sen tragedian ja muun surullisuuden täyttämien miljoonan jakson jälkeen olin hieman maassa. Mut sit jossain kohtaa sen jälkeen ku ulkona oli kuulunut outoja carnevaalien tyyppisiä ääniä ja rakettien räjähdyksiä päätin ryhdistäytyä, heittää ihan oikeet vaatteet päälle (= ei vaan epämääräisessä järjestyksessä päälle laitettuja riepuja lämmitystarkoitukseen) lähtea Lolan kanssa ulos kävelylle. Tiesin että Mabel oli jo mennyt edeltä Tomasin kanssa Ricardon työpaikalle (ravintolaan) istuskelemaan ja suuntasin itsekin sinne. Ulkona raikkaassa ilmassa kävely Carla Brunia kuunnellen ja sen jälkeen puheliaiden argentiinojen kanssa juttelu teki terää.

Eilisen fyysisen pahoinvoinnin ja nyt heikotuksen takia tuskin tänään enää menen mihinkään, katotaan varmaan joku leffa ja sit punkkaan. Joskus tälleen rauhallisemminkin :) Mun täytyy vaan muistaa et se ei aina tarkota sitä et olis yksinäinen lurjus, jos joutuu vähän makaamaan sängyssä sairaanpana ku normaalisti.

Eilen tosiaan olin uusien amerikkalaisten yliopistovaihtarikavereideni kanssa viettämässä iltaa yksien asunnolla, ja minä otin illan rauhallisesti koska jo alussa oli hieman epävarma olo. Ihan viisas päätös, kun se nimeltämainitsematon lensi ihan ilman mitään apujakaan. hyi. Unohdin kuinka kamalaa on olla tälleen kipeänä.

Perjantaina eli eilen vein kouluun parille kaverille Fazerin suklaalevyjä ja marimekon pussukoita :) kaikki oli kovin kiitollisia, ja yks oli syönyt levystä parin tunnin jälkeen jo yli puolet, kun ei kuulemma oli koskaan maistanu yhtä "rico rico"a suklaata! Jee, ei ollut siis turha tuonti! Castellanon, eli espanjan kielen opettaja tuli kateellisena kuulustelemaan et mitäs tämmönen peli on et noille tuotiin suklaata mutta "profe:lle" ei?? hahaha

Täällä sää on viilentynyt aika paljonkin viime päivittelyistä, mutta mä sisukkaana oon päättänyt että mitään takkia en osta vaan hammasta purren mennään läpi, kyllä se kohta lämpenee. En sentään oo pohjoisessa, kun esimerkiksi Madridissa oli viime viikolla laksenut jopa -20 asteeseen. Kokemuksen rintaäänellä voin arvioida, että se on pirun kylmä sisällä, kun esim ikkunantiivisteistä ei oo kuultukaan.

Ollé, nyt kuulu huuto et on leffa löytynyt, mä hipsin olohuoneeseen tai kuten täällä sanotaan salón!


Hasta luego Cariños!

Alicante Otra vez.

For some reason I feel like writing in english and I'm counting on you my dear fellow finns to understand every word without a translation, and I'm sure you will.

So here comes my honesty burst. I did in fact visit cold and snowy Finland, and came back to Alicante today, a few hours ago. Why?

As some of you know, my dear old grandmother, my mother's mother, Mumi died in the beginning of the year. Before I had always thought that a visit home during the exchange year was out of the question. Under the new circumstances I had to put my mind through some rough decisions.

I had trouble fully understanding the whole situation. I only had my mother's words, nothing else, of what had happened. Not that I in any way doubt her, but being abroad, with no one who even has a clue who this person was, it is hard to realize the death itself. I'd cry when talking to my mother about it, but other than that I was, so to say, fine. I tried thinking about her more, but all I could imagine was a grey old small woman, sitting on a tiny finnish wooden chair smiling and talking funny. There was nothing to cry about in that image.

I knew I had to get some closure, and really have it hit me. I decided to go to the funeral. After a lot of work and settlements, the insurance company of Explorius (my sending agency) agreed to pay for the flights, luckily. I kept it a secret. For anyone else except my family members, I was not even in the country.
My mind was set about that, for I had never planned to visit "my life" in the middle of this all anyway, why should I do that now? All though a lot had changed I wanted to have at least some of my original plans work out.

Then one night it hit me. I was reeding a book a good friend of mine sent me. The character in it was working in a retirement home and during her first weeks as she noticed new things, they were described with every detail. The one detail, that I could not handle, and understood too well, was when an old, 90-year-old demented woman had light green blanket over her bed. I bursted into tears remembering vividly how last summer, before I left, my mother and I had given a light blue (one of Mumi's favorite colors) daily blanket to her as gift to her to her room in the care home. I cried for a solid two and a half hours, in the end, not even being able to do it in any way quietly. No one here reacted. No worried, no question, most definitely no hugs, tissues or anything showing that these people care even the tiniest bit. Finally, as the crying would not stop, or even settle down, I had to call home, to mom. It took probably a half hour before I could even get a real sentence out of my mouth. After a long call, we had to call it a night. After a couple more hours of crying I too was able to sleep.

I was there for the funeral, for Mumi, and for my family. In those brief moments that I spent there, none was supposedly for fun. I didn't want to have to miss anyone or anything even more than I am now.

I deeply hope no one takes this the wrong way, personally. I had to do what I had to do, and it luckily in this situation had nothing to do with any of my lovely friends. And do believe me, a fun 5-day vacation, would have been too much to handle now that I am back. And as stupid and weird it might sound (knowing that I miss you all so so much) I still, in a way, want to know the feeling coming back, after really being away from that life so long, even though it is so very hard.

Things have not gone the way I planned, or imagined them for my year abroad, now I just have to adjust to every bump on the way and walk myself through all of them, hopefully one at a time.

Despite all, I am glad to be back in my current life.