56.

Terveiset. Ensi varoituksena niille jotka kaipaavat viihdytystä, tätä blogi postausta ei kirjoitettu iloisissa tunnelmissa.

Nyt niille jotka silti jatkoivat lukemista. Tän päivän ilo on: eilinen on loppu. Mun viimiset kolme päivää on ollut aika rankat. Keskiviikkona kuuntelin koko perheen lounaspöydässä puoli tuntia saarnausta siitä miten huono olen (kielessä varmaan) ja miten mun täytyy harjoitella enemmän. Tän kaiken olisin voinu ottaakin (en ilomielin sillä osaan kuitenkin enemmän kun vaihtarisiskona kuuden vuoden opiskelu taustalla, mä 3kk taustalla) vastaan, mutta kun aihe siirtyi siihen et vaikka mulla on tennismaila en osaa pelata kun en ole mennyt kentälle,(jonne en ole vielä päässyt sillä olen odotellut soittoa koululta) ja siitä siirtyen aiheeseen , en ole käynyt salilla tarpeeksi, olen lihava ja lihonut liikaa(hän samalla nauraen). Tän lounaan jälkeen mua kyl sit vähän potutti mut päätin olla lannistumatta ja menin kavereiden kanssa istumaan kahvilaan ja kaupungille. Päätin antaa tollasten olla ja jatkaa elämää kunnes torstaina kun olin kebabravintolassa kavereiden kera sain jotain paniikkikohtauksen tapaista aikaan itsessäni itkiessäni henkeä haukkoen kun amerikkalainen toveri sai mut tuntemaan itteni idiootiksi ja panikoin siinä sitten kun oikeesti täällä vähän itsehillintä ja tunteiden hallinta vähän järkkyy. Se oli aika nöyryyttävää mut päätin senkin sit unohtaa ja muistaa et oon aika ison kokemuksen kanssa tekemisissä täällä.
Perjantaina nukuin pommiin ja päätin mennä ennen seuraavaa tuntia Christien kanssa aamiaiselle. Kun oltiin saavuttu kouluun hieman ennen seuraavaa alkavaa tuntia sain puhelun tädiltäni Suomesta. Mun toinen kahdesta kanista jotka on hoidossa heillä oli kuollut. Eikä ihan miten tahansa kuollut, vaan yksi serkuistani oli juossut sen pään päälle ja murskannut sen kallon luita ja pieni 900 grammainen Pepe oli pitänyt nukuttaa lopullisesti. Tää tieto ei ollut helppo sulattaa ja mun piti poistuu koulusta, onneksi Christievielä mukanani. Käveltiin ulkona ja mä soitin kotiin, jakaen tän kauheen tiedon.
Käveltiin mun kotiin täällä ja itkien kerroin Ricardolle mun hostisälle, että olin tullut kotiin koska mun kani oli kuollut. Ettei tapahtuma vielä tarpeeksi viiltänyt sisintä, sillä Ricardo alkoi tiedosta nauramaan. Toisen kerran samana aamuna, sydän jätti lyönnin. Koti ei sen jälkeen vaikuttanut enää kovin lohduttavalta paikalta ja mentiin Christien luo, puhuttiin, katottiin koneelta ohjelmia ja mä nukahdin siihen sängylle noin kolmeksi tunniksi. Enkä vieläkään voi käsittää miten toi kaikki voi olla totta. Ei se vaan voi. Se olis niin helposti voitu estää, ei kukaan sitä tahallaan tehnyt, mut eipä varonutkaan tarpeeksi. Ei todellakaan ollu sen aika.
Illemmalla kävin kotona pyytämässä lupaa yöpyä Christien luona ja nappaamassa tarvittavat kamat reppuun. Käytiin katsomassa elokuvateatterissa Tiburon, kauhuelokuva haista, ja sain mieleni muualle hetkeksi. Mut toi koko päivä muuten vaan kesti kun viikon. Muistelin samaa aamua yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuntu niin pitkältä ajalta.

Mut nyt se vihdoin on loppu.
Tänään mul oli suunnitelmissa juhlia yhden mun vaihtariystävän synttäreitä kavereiden kanssa, pitää kunnolla hauskaa ja unohtaa murheet. Ja ei vaan yhtään tunnu siltä.