Täällä taas, Alicantessa, "kotona".
Viikko valloittavassa Barcelonassa meni aivan liian nopeasti, nopeammin kuin lomat koskaan ennen.
Aikaisin sunnuntaiaamuna kun sanoin heipat isille ja Eetulla tuntui kolkolta ja pahalta, sinne ne nyt sit meni. Niiden lento lähti aikaisemmin kun mun juna, ja jäin sit sinne aikaisemmin niin ihanalta ja hienolta tuntuvaan, mutta nyt niin kolkkoon ja tyhjältä tuntuvaan asuntoon istumaan. Hetken paikallani istuttuani pistin telkkarin päälle, et en olis niin yksin. (tiedän, first world problems and solutions) Olis ollu aamupalaa ja "leipätarvikkeita" (=niinku isi sanoo) mutten saanu mitään tehtyä, enkä syötyä. Siellä sit istuin, ruokapöydän ääressä pari kyyneltä poskella. Vaikka joskus meni sukset ristiin ja päästeltiin sanoja joita en edes espanjaksi tiedä, en olis sen halunnu vielä loppuvan. Tilasin perhe-elämän, ja sain kaikki puolet, myös huonot, mutta myös hyvät, ne naurut, vitsit, olo, miten olla ja olla olematta. Ja se mitä oli pelätty oli tullut tullakseen, kauheetakin kauheempi ikävä ja olo.
Kamalan pahoinvoivan, ja epämukavan matkan (puolessa välissä matkaa junasta kuulutettiin et nyt kaikki ulos ja jatkakaa bussilla. syytä ei.) jälkeen seisoin hississä mun matkalaukun kanssa ja tuijotin harmaaseen peiliin; täällä mä nyt taas on, ja muistin et täähän se mun oikee elämä nyt on. Täällä, tässä rapussa ja kadulla ja kaupungissa. Se nopeasti kulunut barca-viikko teki tehtävänsä, olin ollut hetken poissa, mutta pystynyt olemaan ihan niin muualla ku voi ja unohtamaan kaiken. I was out of town.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti