Terveiset. Ensi varoituksena niille jotka kaipaavat viihdytystä, tätä blogi postausta ei kirjoitettu iloisissa tunnelmissa.
Nyt niille jotka silti jatkoivat lukemista. Tän päivän ilo on: eilinen on loppu. Mun viimiset kolme päivää on ollut aika rankat. Keskiviikkona kuuntelin koko perheen lounaspöydässä puoli tuntia saarnausta siitä miten huono olen (kielessä varmaan) ja miten mun täytyy harjoitella enemmän. Tän kaiken olisin voinu ottaakin (en ilomielin sillä osaan kuitenkin enemmän kun vaihtarisiskona kuuden vuoden opiskelu taustalla, mä 3kk taustalla) vastaan, mutta kun aihe siirtyi siihen et vaikka mulla on tennismaila en osaa pelata kun en ole mennyt kentälle,(jonne en ole vielä päässyt sillä olen odotellut soittoa koululta) ja siitä siirtyen aiheeseen , en ole käynyt salilla tarpeeksi, olen lihava ja lihonut liikaa(hän samalla nauraen). Tän lounaan jälkeen mua kyl sit vähän potutti mut päätin olla lannistumatta ja menin kavereiden kanssa istumaan kahvilaan ja kaupungille. Päätin antaa tollasten olla ja jatkaa elämää kunnes torstaina kun olin kebabravintolassa kavereiden kera sain jotain paniikkikohtauksen tapaista aikaan itsessäni itkiessäni henkeä haukkoen kun amerikkalainen toveri sai mut tuntemaan itteni idiootiksi ja panikoin siinä sitten kun oikeesti täällä vähän itsehillintä ja tunteiden hallinta vähän järkkyy. Se oli aika nöyryyttävää mut päätin senkin sit unohtaa ja muistaa et oon aika ison kokemuksen kanssa tekemisissä täällä.
Perjantaina nukuin pommiin ja päätin mennä ennen seuraavaa tuntia Christien kanssa aamiaiselle. Kun oltiin saavuttu kouluun hieman ennen seuraavaa alkavaa tuntia sain puhelun tädiltäni Suomesta. Mun toinen kahdesta kanista jotka on hoidossa heillä oli kuollut. Eikä ihan miten tahansa kuollut, vaan yksi serkuistani oli juossut sen pään päälle ja murskannut sen kallon luita ja pieni 900 grammainen Pepe oli pitänyt nukuttaa lopullisesti. Tää tieto ei ollut helppo sulattaa ja mun piti poistuu koulusta, onneksi Christievielä mukanani. Käveltiin ulkona ja mä soitin kotiin, jakaen tän kauheen tiedon.
Käveltiin mun kotiin täällä ja itkien kerroin Ricardolle mun hostisälle, että olin tullut kotiin koska mun kani oli kuollut. Ettei tapahtuma vielä tarpeeksi viiltänyt sisintä, sillä Ricardo alkoi tiedosta nauramaan. Toisen kerran samana aamuna, sydän jätti lyönnin. Koti ei sen jälkeen vaikuttanut enää kovin lohduttavalta paikalta ja mentiin Christien luo, puhuttiin, katottiin koneelta ohjelmia ja mä nukahdin siihen sängylle noin kolmeksi tunniksi. Enkä vieläkään voi käsittää miten toi kaikki voi olla totta. Ei se vaan voi. Se olis niin helposti voitu estää, ei kukaan sitä tahallaan tehnyt, mut eipä varonutkaan tarpeeksi. Ei todellakaan ollu sen aika.
Illemmalla kävin kotona pyytämässä lupaa yöpyä Christien luona ja nappaamassa tarvittavat kamat reppuun. Käytiin katsomassa elokuvateatterissa Tiburon, kauhuelokuva haista, ja sain mieleni muualle hetkeksi. Mut toi koko päivä muuten vaan kesti kun viikon. Muistelin samaa aamua yhä uudelleen ja uudelleen. Se tuntu niin pitkältä ajalta.
Mut nyt se vihdoin on loppu.
Tänään mul oli suunnitelmissa juhlia yhden mun vaihtariystävän synttäreitä kavereiden kanssa, pitää kunnolla hauskaa ja unohtaa murheet. Ja ei vaan yhtään tunnu siltä.
Voi pieni, voin vaan yrittää ymmärtää miltä susta tuntuu; joskus itelläkin tuntuu että vuoden epäonni on nyt läjähtänyt päälle saman viikon sisällä. Mutta rakas, sitä se nimenomaan on, epäonnea. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, älä ajattele että olet vääränlainen tai mihinkään kelpaamaton, koska se ei ole niin. Tommosten asioiden jälkeen kannattaa yrittää miettiä: mihin voin/haluan/kykenen vaikuttamaan, niin ettei se tapahdu uudestaan ja mihin taas en voi, ja jättää ne asiat omaan rauhaansa. Kannattaa tehä tällanen testi, se auttaa sua: http://www.boingboing.net/filesroot/_oKsGl-1.jpg
VastaaPoistaKuulostaa tosi oudolta kyllä toi sun hostperheen puhe. Älä välitä, äläkä varsinkaan ota ittees, koska toi on tosi epäasiallista. Jos sulla on rohkeutta, ja niin mun mielestä kannattais tehdä, niin puhu sun perheelles noista asioista, yritä saada ne ymmärtämään että oot loukkaantunut ja ettei ne voi puhua sulle tolla tavalla, nauraa sun surulles jne. Älä oo hyökkäävä, vaan mahd. asiallinen ja yritä saada ne ymmärtämään ettet halua myöskään mitään pahaa, vaan ainoastaan tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi sellasena kun olet.
En tosiaan tiedä millainen toi teidän keskustelu oli, ja jos sulla on vielä tässä alkuvaiheessa vaikee ymmärtää jotain vivahteita espanjan kielessä, niin voi olla et oot käsittänyt vähän väärin? Jos se olikin vaan todella huonoa läppää, oliko se humoristista puhetta ylipäätään? Jos oli, niin yritä ajatella että se on heidän huumoriaan jne, eikä ne halunnu sulle pahaa mieltä aiheuttaa. Jos ei ollut, niin älä yritä ymmärtää, voi olla että heillä on itsellään jotain itsetunto-ongelmia, jos dissaus on tollasta. Millanen se perhe on? Onko ne tiukkoja ja ankaria?
Anna itelles aikaa surra, älä masennu siitä että oot surullinen, se on välttämätöntä ja luonnollista. Musta on lohduttavaa ajatella, että hetkellinen (ja muutenkin) masennus on vaan luonnollinen reaktio, joka puuduttaa mielen suurelta tuskalta, niin että sen pystyy prosessoimaan pienemmissä osissa. Ja ajattele, Pepe on nyt rauhassa jossain muualla, sinne säkin jatkat myöhemmin jos haluat uskoa.
Monet näistä oli todella huonoa säkää, susta saatto tuntua et koko maailma oli kääntynyt sua vastaan, mutta ihminen näkee kaiken subjektiivisesti omasta kulmastaan ja helposti ajatukset pyörii oman olemuksen ympärillä, se on ihan olennaista ihmiselle. Mutta koita nähdä ne asiat ittes ulkopuolelta; ne oli tapahtumia, jotka olivat sun ulkopuolella. Sä et voinut tehdä mitään toisin, joten ei ole mitään hätää. Yritä ajatella ne haasteina, sä voit kiivetä niiden kaikkien yli ja olla entistä voimakkaampi, tai jäädä seinän toiselle puolelle kävelemään ympyrää. Ja muista, että monet tuntemukset ja tapahtumat tuntuvat sillä hetkellä voimakkailta ja ylitsepääsemättömiltä, mutta muista, että jonain päivänä naurat niille asioille ja näet ne isommassa kuvassa.
Anna ittelles aikaa ja anteeksi, älä oo ankara, jos tarvit aikaa jonkin kanssa ota se ja ole varma että muutkin ymmärtävät miksi, hyväksy itses ja näytä se muille, älä anna kenenkään loukata sua, unohda ilkeet tyypit jotka ei tiedä susta mitään, vaadi selitystä läheisiltä jotka loukkaa sua. Yritä aina välillä mennä itseesi, ota kohtalon oikut vahvuudeksesi, salli itsesi mennä itseesi, älä pidä heikkoutta huonona asiana: se on vahvuus. Jos myönnät heikkoutesi muille, heille ei jää mitään pahaa puhuttavaa sinusta, ja olet arvostettu omana itsenäsi. Ole aito ja rehellinen muille, äläkä vaadi muilta mitään mitä et itse pysty tarjoamaan. (henkisellä tasolla lähinnä :D)
En tiedä mitä muuta sanoisin, mutta toivon sulle kaikkea hyvää onnea ja voimaa ja jaksamista. Ja kiitos kortista! Se piristi päivääni :)Ja hyvä kipale toi beirutin, oi oi!
Mulla nousi kyyneleet silmiin kun luin ton jutun Pepestä ja siitä miten sun hostisä nauroi sen kuolemalle. Mä olisin varmaan lyönyt sitä. Hyvä ettet sä tehnyt niin, mut ihan kamalaa, miten voi olla noin tunteeton.
VastaaPoistaMä oon samaa mieltä edellisen kanssa, että sun olis järkevä puhua hostvanhempien kanssa aiheesta. Mun mielestä on aivan järkyttävää, että ne valittaa sulle jostain sun kielitaidosta ja että oot lihonut. Ihan uskomatonta. Onko niiden kanssa aina tollasta? Itte en varmaan kestäisi tommosessa perheessä.
Mulla on välillä ihan hirveä ikävä sua. Nyt mä kyllä kirjotan sulle kirjeen. Koitan metsästää sen osoitteen jostain täältä blogista. Ja oon varmaan jo sulle sanonutkin, että ihanaa kun kirjotat tätä. Tosi tärkeetä kuulla, miten sä voit.
Voimia ihan hirveesti.