39. Syöden pullaaa, mä kirjoitan.

Otsikosta viisaimmat teistä älysikin jo! Minä leivoin pullaa, heikoin tuloksin, mutta silti tuloksin kuitenkin! Siis mun bravuuri (vaikkei täällä siltä vaikuta), joskus omassa kioskissa myytykin voisilmäpulla<3 Mustaksi palaneella pohjalla (kiitos kaasu-uuni) ja epäonnistuneella taikinalla, ja silti maistuu.

Talo on rauhallinen ja odottavainen. Isäntäväki on sairaalassa hostäidin kovien kipujen takia, mahdollisesti tuomassa uutta perheenjäsentä kotiin. Sopii vaan odottaa nyt, mutta ennen pitkään musta tulee isosisko (koska en vaan saa sitä isosisko-itsetunnon buustausta tosta 16v aussista, joka on 20cm pidempi kuin allekirjoittanut...) pienelle espanjalais-argentiinalaispojalle :)

Olo mullakin on rauhallinen. Jotenkin musta tuntuu vaan et vaikka nyt, omaa rakkautta, The Crashia kuunnellen on jotenkin haikea olo, niin silti, elämä etenee, tosi hiljaa ja epävarmasti, mutta kuitenkin. Täytyy vaan hyväksyy se et kaikki ei tapahdu mun elämän normaalilla tahdilla. Joskus pitää odottaa ja antaa asioiden ottaa aikansa, nyt on yks niistä hetkistä. Mut haluun olla luottavainen ja antaa asioiden sujua, ilman ainaista huolta ja pelkoa.
Sillä vaikka äsken tajusin et onpas rauhallinen itsetutkiskelevan haikea olo niin ei mikään oo nyt mitenkään erityisen huonosti. Viime päivät on ollu paljon parempia kun mm. viime viikon paha-perjantai.

En tarkalleen muista mitä kaikkea (tai vähää) oon tehnyt, mut sen tiedän et oon pikkuhiljaa oppinu olla rauhallisemmin ja hyväksyy sen et joka päivä ei tarvi juosta kellon ja kalenterin kanssa tekemässä asioita ja olemassa aktiivinen. Nyt vaan. Oon. Espanjassa. Ja kaikki on hyvin.

Tänään oon ollu koulussa ja jutellu siellä ihmisille, saanu seuraa mun kanssa postitoimistolle (tulevaisuudessa) ja muuta mukavaa. Lounaan jälkeen suunniteltu parin tunnin torkku jäi väliin, kun muistin sain Christieltä tekstarin onneksi muistutukseksi olla klo 16.30 el Corte Inglesin (kuin amerikan Macy's) kulmalla ja mennä hänen sekä Sigridin kanssa kielikoululle sopimaan espanjan tunneista. Kiitos tekstarit ja kiitos Christie. Väsyneenä lähdin kävelemään sinne päin, näin tytöt ja tehtiin koululla tasokoe.
En osannut mitään tehtävistä ja vaan ekassa ymmärsin mitä kysyttiin, mut ei stressiä, meen sinne oppimaan!

Kokeen jälkeen lähettiin tyttöjen kanssa (myös Pearl oli liittynyt seuraan:) kävelemään meille päin. Kotona  nappasin internetistä (=interwebsXD) ohjeen pullataikinalle eikä hetkeäkään ennenkun keittiössä alkoivat jauhopurkit ja sokeripaketit kevenemään ja taikina muodostumaan. Kohoamisen aikana kävästiin läheisessä kamerapuodissa, vaan saadakseni tietää ettei kuvat oo vielä valmiit :( höh.
Noh kotona odotti kuitenkin lohdutus: nimittäin kohonnut pullataikina valmiiksi leivottavaksi!
Kuunneltiin musiikkia ja hetkessä oli jo pullat ulos uunista. En suostu luopumaan mun kokkailuista täällä hankalasta kaasu-uunihellasysteemistä huolimatta! Ruoka pysyy aina lähellä mua, tuli vastaan ongelmia tai ei. Aina pitää muistaa että, hidaste ei oo este!!


Huomenna on tärkeä päivä.
Nimittäin pääsen ekaa kertaa täällä ikävöidylle tenniskentälle. Pääsen tekemään jotain, mikä on mulle jo ennestään tuttua, oi kuinka mä sitä odotankaan. Vaikka matka paikanpäälle ja alku jännittää ja pelottaakin, ei tätä intoa voi tukahduttaa. Pääsee vähän purkamaan energiaakin.
Huomisiltana puoli kahdestalta mun on määrä olla Alicanten ulkopuolella San Juanissa tenniskamojen kanssa, selviytyen bussimatkoista ja harhailuista kävellen sinne. Toivottavasti löydän vielä jonkun ihmisen jolle puhua ja, toivottavasti ne siellä jotka löydän, tietää mun tulosta, koska tällä kielitaidolla ei oo mitään varmuutta siitä saanko sen itse niille ilmaistuksi. Unelma ois et heti ku alan sössöttää jotain, joku ohjaa mut oikeaan paikkaan ja pääsen maila kädessä kentälle. En täysin tiedä mitä itse kentälläkään tapahtuu, mun on ilmeisesti tarkoitus jotenki pelata ja näyttää niille mitä osaan jotta mut osataan sijoittaa oikeaan ryhmään. Apua... Eiku, ei täs mitään kaikki tulee menee hyvin, JES!

Viime viikonlopun surullisuus perhehuolista ja koulukamaluuksista on ohittanut mun ajatukset ja keskityn nyt tähän hetkeen (ja okei, toivoen tulevaankin). Tänään päätin taas tarkistaa toiveikkaasti postilaatikon kerrostalomme alaovien luota, ja kyllä se tuotti tulosta.
       Kiitos Inkeri, mä oon niin onnellinen et mul on sut ollu täällä tässä alussa auttamassa ja jakamassa väsymystä. Tasapuolisen paljon on ollu uupumusta, ja toivon et pystytään jakamaan myöhemmin myös ilot, asut sit Cadizissa tai et! Koulun lomia odottaen!
      Ja kunhan löydän postitoimiston saan luultavasti sieltä toisenkin piristyksen. Kiitos sille kuka sen ikinä sinne on lähettänytkään, kiitos. (tämäkään ei vielä tarkoita, että lähetyksiä ei enää kaivattaisi, gröhmmm)

Mutta, nyt lähden kävelylle koiran kanssa ulos kävelylle ja toivottavasti myös joskus matkalle nukkumaahan (hahah sanaleikki, eiku oon espanjassa jajajajaja)

Joten adios amigos ja kiitos et teitä saa ikävöidä, vaikka mulla on täällä elämä odottamassa kulman takana!